Vuoden ensimmäinen päivä ja itselle tehty lupaus varastaa sen verran aikaa, että ennättää kävelemään työmatkat, kantoi hedelmää heti ensimmäisellä kävelyllä. Minulla on ollut kenties aika buddhalainen ajattelutapa syntymästä ja kuolemasta. Olen uskonut siihen, että jos toimin oikeudenmukaisesti, pääsen kenties parempaan suuntaan seuraavassa elämässä.
Työmatkani on hulppea. Saan kulkea suht kauniita pikkukatuja myöten Viitaniemestä Ruuspuistoon. Ensin Viitatornin takana olevan keinojääradan vieritse mäntykangasta nousten, sitten tien ylitys kohden Harjua, jonka vieritse en kulje, mutta joka vaikuttaa reitin taustoitukseen. Seuraavaksi muutama pikkukatu, jossa alunalkaen on ollut 40-50-luvun puutaloja - hyvin kaunissa matalassa mittakaavassa. Valitettavasti Sopukadulle on joku, luultavasti silmäätekevä, saanut luvan rakentaa tuplakokoisen mukavanhan kammotuksen - mutta jos kääntää päätä vastakkaiseen suuntaan voi aina itseään huijata tai säästää hermostumiselta. Sitten Pitkäkatua (täysin harmiton) ohi Oikopuiston, jossa on hienoja pylväskuusia, suoraan Konservatorion taitse Köyhänlammen maastoon. Paikka jonkalaista ei uskoisi kaupungista äkistään löytyvän, polku on kuin kirkon holvikaari ja sumussa tulee tosi armollinen olo. Sitten Alvarin kampuksen läpi - se punainen kenttä ja sen lätäköissä heijastuvat valot ovat vietelleet minut moneen valokuvasessioon.
Tälläinen mieletön maisemakokemus heti aamusta muutti siis suuntaani suhteessa uudelleensyntymiseen! Tulin siihen tulokseen ensin, että olen ollut ilmeisen jees aiemmin ja sain siksi syntyä tälläiseen lintukotoon. Mutta koska elämäni ja arvoni ovat mitä ovat ja tunne itseni muutenkin vanhaksi sieluksi. Ja olen jo käynyt 12 vuotta sitten läpi suhteeni kuolemaan ja sen mahdolliseen pelkoon - minun ei tarvitse enää olla sitä eikä tätä. Voin siis vapaasti vapatua uskosta uudeleensyntymiseen ja kuolla nauttien, että kaikki on loppu kun lopun hetki on.
Ei niin, että eläisin kuolemankaipuussa vaan se tunne että on vapaa iloitsemaan siitä mitä on ja valitsemaan sen minkä puolesta vielä haluaa elää.
Vain yksi kävely pitkästä aikaa ja WAU! mikä oivallus
Työmatkani on hulppea. Saan kulkea suht kauniita pikkukatuja myöten Viitaniemestä Ruuspuistoon. Ensin Viitatornin takana olevan keinojääradan vieritse mäntykangasta nousten, sitten tien ylitys kohden Harjua, jonka vieritse en kulje, mutta joka vaikuttaa reitin taustoitukseen. Seuraavaksi muutama pikkukatu, jossa alunalkaen on ollut 40-50-luvun puutaloja - hyvin kaunissa matalassa mittakaavassa. Valitettavasti Sopukadulle on joku, luultavasti silmäätekevä, saanut luvan rakentaa tuplakokoisen mukavanhan kammotuksen - mutta jos kääntää päätä vastakkaiseen suuntaan voi aina itseään huijata tai säästää hermostumiselta. Sitten Pitkäkatua (täysin harmiton) ohi Oikopuiston, jossa on hienoja pylväskuusia, suoraan Konservatorion taitse Köyhänlammen maastoon. Paikka jonkalaista ei uskoisi kaupungista äkistään löytyvän, polku on kuin kirkon holvikaari ja sumussa tulee tosi armollinen olo. Sitten Alvarin kampuksen läpi - se punainen kenttä ja sen lätäköissä heijastuvat valot ovat vietelleet minut moneen valokuvasessioon.
Tälläinen mieletön maisemakokemus heti aamusta muutti siis suuntaani suhteessa uudelleensyntymiseen! Tulin siihen tulokseen ensin, että olen ollut ilmeisen jees aiemmin ja sain siksi syntyä tälläiseen lintukotoon. Mutta koska elämäni ja arvoni ovat mitä ovat ja tunne itseni muutenkin vanhaksi sieluksi. Ja olen jo käynyt 12 vuotta sitten läpi suhteeni kuolemaan ja sen mahdolliseen pelkoon - minun ei tarvitse enää olla sitä eikä tätä. Voin siis vapaasti vapatua uskosta uudeleensyntymiseen ja kuolla nauttien, että kaikki on loppu kun lopun hetki on.
Ei niin, että eläisin kuolemankaipuussa vaan se tunne että on vapaa iloitsemaan siitä mitä on ja valitsemaan sen minkä puolesta vielä haluaa elää.
Vain yksi kävely pitkästä aikaa ja WAU! mikä oivallus
kirjoittanut: isohauta | 15:16
0 Kommenttia
Lähetä kommentti
Pääsivulle