kelluminen tuntuu hyvältä

Olin viipurissa juhlimassa Alvar Aallon kirjaston 70 vuotta. Juhlan kunniaksi oli saatu korjattua lasten osaston sisäänkäynti - juhlakin oli täynnä lasten esityksiä. Tapa tehdä se oli niin toinen kuin meillä: Lasten esitykset olivat niin viattomia, vaikka he tekivät sen aikuisella ammattitaidolla. Meillä vastaavissa esityksissä viattomuus ei saa näkyä.

Olen ollut nyt virkavapaalla puoli vuotta - kesä, niin suloinen kuin se olikin, meni lievässä ahdistuksessa. On todella vaikeata antaa itselleen lupa olla. Minäkin olen tehnyt hullun lailla töitä - siis paennut toimettomuutta - lomaakin tuli pidettyä vähemmän kuin vuosiin. Paljon työtä, mutta harrastepohjalta, rahaa ei tule juuri mistään. Valtava turhautuneisuuden tunne, kukaan ei tarvitse ammattitaitoani ja itsekin olen alkanut epäillä tokko sitä onkaan. Mitä merkitsee itsensä lisäkouluttaminen, jota olen aina pyrkinyt tekemään tai se, että ottaa työhönsä etäisyyttä? Olen ajatellut, että on hyväksi kyseenalaistaa vakiintuneita käytäntöja - epäillä ja ajatella uusiksi. Juuri nyt en tiedä - en tiedä. Hemmetti kun se tuntuukin hyvältä - ahdistus on poissa ja kellun mukavassa välitilassa.

Olin kuuntelemassa virtaa-klubilla keskustelua Levinasin filosofiasta ja kohtaamisesta. Kyse oli siis läsnäolosta kohtaamisen hetkellä, niin minä sen koin. Rajalla olon käsite kuitenkin sellaisena oli minulle liian mustavalkoinen. Tässä kelluvassa tilassa, jossa olen nyt, olo on kuin vesipisaran päällä - kohtaamisen hetkellä, ei tiedä minne päin jännite vie, itseen vai toiseen. Kysymys saattaa olla myös minän sisällä tietoisen ja alitajuisen välissä. tasapainoilua, fysiikkaa - lentoon lähdön fiiliksiä.