keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

kylmääviä kokemuksia

Päiväsini on upea kukka, eikä siinä ole mitään pelottavaa, mutta satuin testaan kameralla yhtä juttua - ja sain aikaiseksi oheisen kuvan - joka minusta on yhtä aikaa upea ja hyytävä. Sopii tähän ilmanalaan ja tunnelmaan. Olen viime aikoina harrastanut kulttuuria urakalla ja se kyllä näkyy rahapussin tyhjyydessä - mutta priorisointia on tehtävä.

Värimatka, otavan käännös veronica finleyn kirjasta on mainio (joitakin kirjoittajan "minämystisiä" kokemuksia huolimatta). Kirja soveltuu myös mainiosti tappoaseeksi: Join eilen aamukahvia ja katselin kuinka myyrä juosta jolkotteli ohitse. Lähdin sitä jäljestämään katsoakseni mistä se on löytänyt tien huusholliimme. Saunan lauteiden alle hävisi. Mutta oli niin peloton tai hölmö että tuli uudestaan esiin, yritin säikyttää sille sydärin - mutta ei. Onneksi paksu ja pehmytkantinen värikirja osui käteen ja vanhalla palloilijan onnenkantamoisella heitin myyrää päihin.

Olin Hesassa pari viikkoa, kiersin näyttelyitä: suosittelen Tommi Tojan veistoksia taidehallissa ja Larjoston näyttelyä amoksella. Tojan isopäiset pojat kolahtaa oudolla tavalla. Habitaren aikaan ne varastivat potin Jollaksen Revellin talon tapahtumassa - siis minun silmissäni. Ja Larjosto nyt vaan jaksaa olla niin rehellisen oloinen ilman mitään varsinaista valokuvauksen estetiikkaa.

Mitä isommaksi tulen, sen enemmän rakastan nykytanssia. Ismo dance -festari antoi alkusysäyksen ja sijoitin vielä alminsalin VS2- esitykseen - siihen, jota hesari haukkui pitkäksi. En ole samaa mieltä! Kun näin viikon päästä mietin, niin mehukkainta kyllä oli ratsuväki tai rykmentti (huom - mitä tanssiesitys tekee nimellä, kun sitä ei edes muista) -esityksen lavastuksen pelaaminen tanssin rytmin kanssa ja se hyytävä fiilis: Iho oli kananlihalla koko esityksen ajan. Tanssi, jos mikä taidemuoto on tilan taidetta - se tekee arkkitehtuurin niin näkyväksi tai pikemminkin luo sitä. AAAh, jospa olisin nuori - niin siinä olisi fantastinen työ - ja tutkimussarka. Muistan kun tuo yhteys aukeni minulle. Se tapahtui, kiitos Mirja Tukiaisen ja hänen yhteyksiensä vuonna 1995. Tanssijat Jaana Turunen ja Jaap van Klevering lähtivät mukaan museon projektiin, vetivät nuorten työpajoja je tekivät esityksen Aalto -museon isoon saliin. Silloin tajusin arkkitehtuurista enemmän kuin koko 20-vuotisen urani aikani. Eikö ole ihme!