Päiväsini on upea kukka, eikä siinä ole mitään pelottavaa, mutta satuin testaan kameralla yhtä juttua - ja sain aikaiseksi oheisen kuvan - joka minusta on yhtä aikaa upea ja hyytävä. Sopii tähän ilmanalaan ja tunnelmaan. Olen viime aikoina harrastanut kulttuuria urakalla ja se kyllä näkyy rahapussin tyhjyydessä - mutta priorisointia on tehtävä.

Värimatka, otavan käännös veronica finleyn kirjasta on mainio (joitakin kirjoittajan "minämystisiä" kokemuksia huolimatta). Kirja soveltuu myös mainiosti tappoaseeksi: Join eilen aamukahvia ja katselin kuinka myyrä juosta jolkotteli ohitse. Lähdin sitä jäljestämään katsoakseni mistä se on löytänyt tien huusholliimme. Saunan lauteiden alle hävisi. Mutta oli niin peloton tai hölmö että tuli uudestaan esiin, yritin säikyttää sille sydärin - mutta ei. Onneksi paksu ja pehmytkantinen värikirja osui käteen ja vanhalla palloilijan onnenkantamoisella heitin myyrää päihin.

Olin Hesassa pari viikkoa, kiersin näyttelyitä: suosittelen Tommi Tojan veistoksia taidehallissa ja Larjoston näyttelyä amoksella. Tojan isopäiset pojat kolahtaa oudolla tavalla. Habitaren aikaan ne varastivat potin Jollaksen Revellin talon tapahtumassa - siis minun silmissäni. Ja Larjosto nyt vaan jaksaa olla niin rehellisen oloinen ilman mitään varsinaista valokuvauksen estetiikkaa.

Mitä isommaksi tulen, sen enemmän rakastan nykytanssia. Ismo dance -festari antoi alkusysäyksen ja sijoitin vielä alminsalin VS2- esitykseen - siihen, jota hesari haukkui pitkäksi. En ole samaa mieltä! Kun näin viikon päästä mietin, niin mehukkainta kyllä oli ratsuväki tai rykmentti (huom - mitä tanssiesitys tekee nimellä, kun sitä ei edes muista) -esityksen lavastuksen pelaaminen tanssin rytmin kanssa ja se hyytävä fiilis: Iho oli kananlihalla koko esityksen ajan. Tanssi, jos mikä taidemuoto on tilan taidetta - se tekee arkkitehtuurin niin näkyväksi tai pikemminkin luo sitä. AAAh, jospa olisin nuori - niin siinä olisi fantastinen työ - ja tutkimussarka. Muistan kun tuo yhteys aukeni minulle. Se tapahtui, kiitos Mirja Tukiaisen ja hänen yhteyksiensä vuonna 1995. Tanssijat Jaana Turunen ja Jaap van Klevering lähtivät mukaan museon projektiin, vetivät nuorten työpajoja je tekivät esityksen Aalto -museon isoon saliin. Silloin tajusin arkkitehtuurista enemmän kuin koko 20-vuotisen urani aikani. Eikö ole ihme!

Aloitan kuitenkin siitä hyvästä, mitä tänään aamulehdestä luin. Nimittäin on aamuja, jolloin liikutun helposti (se taas luultavasti johtuu huonosti nukutusta yöstä).
Tänään liikutti kaksi juttua: suomalaiset nuoret naiset, jotka tekevät lustwear -nimisiä vaatteita. Että jaksavatkin yrittää ja luoda kaunista ja innovatiivistä muotia maassa, jossa ei potentiaalisia ostajia juurikaan ole. Ja hakevat vielä maailmanlaajuisia patentteja - jossain on täytynyt muotoilukoulutuksen onnistua - jossain on joku innostava opettaja, joka osaa luoda uskoa tulevaan.

Toinen liikutusen aihe olikin kuva, Rafael Wardin valoisa pastellimaalaus. Joku vaatii omenan päivässä pysyäkseen terveenä, mutta yhdyn kyllä niihin tutkijoihin, joiden mielestä taide pitää ihmisen terveenä. Pakko lähteä taas Helsinkiin...

Kaikkinensa kulttuuri näyttää keskittyvän pääkaupunkiseudulle. Tarkoitan tällä sitä, että kun kulttuuri suomalaisissa kaupungeissa ajetaan ahtaalle, niin etelä- Suomessa sitä on sen verran enemmän, ettei se kokonaan pääse katoamaan. Sen sijaan täällä Jyväskylän korkeudella tilanne on tosi heikko. Muutama esitys/konsertti/näyttely ns. taidelaitoksissa per vuosi. Ja niistäkin voi nauttia vain jos saa palkkaa ja sitäkin pitäisi kertyä enemmän kuin minimitoimeentulon verran.

Menin museoon duuniin 80-luvun puolivälissä - tuolloin päiviteltiin sitä, miten psykiatrien palkat pyyhälsivät ohi. Minulla on akateeminen loppututkinto ja pari ylimääräistä tutkintoa, olen ollut kiinnostunut kehittämään itseäni, mutta se ei ikälisineen paljon paina. Vielä kolme vuotta sitten museolehtorin palkka oli suomalaisen keskituntiansion verran - nyt tuo keskituntiansio on jo mennyt muutamalla satasella ohi.

Kulttuurin eteen työtä tekevällä potentiaalisella kuluttajalla ei ole varaa siis harrastaa kulttuuria. Miten se on mahdollista? Ei rahan määrä ole Suomesta mihinkään vähentynyt. Joka viides jyväskyläläinen vastaantuleva on työtön (tosin mieheni mukaan jokainen päivällä vauvaa työntävä mies on jääkiekkoilija). Matikka kertoo, että jonkun on vastaavasti tienattava rutosti. Ja niinhän lehdet ovat viime päivinä kertoneet - kerranneet rikkauksien määrää. Surkeata on tuo kasautumisen vääristymä. Kapitalistisen talousjärjestelmän apinointi ei Suomen kohdalla ole toiminut. Ei meidän rikkaat toimi samoin kuin vanhoissa kapitalismijärjestelmissä eli korvaa valtiota tai kuntaa kulttuurin rahoittajina.

Julkinen suomitietous kertoo valtavasta hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä, mutta suomi-ihminen näyttää huostaanotto- ja pahoinvointitilastoissa olevan tosi heikoilla. Ilmeisesti suomalainen yhteiskunta nyt kertakaikkiaan asettaa rahan vallan ihmisen edelle. Puhutaan säästämisestä ja sen tarpeesta, vaikka pitäisi puhua valinnoista. Kun raha ennen meni julkisiin palveluihin, niin nyt sitä menee paisuvaan hallintoon tai sitten virkamies arvostaa itsensä yli muiden. Ei Jyväskylän kokoinen kaupunki tarvitse niin paljon väliportaan hallintoa, eikä niin hienoja ja kalliita päättäjiä - mitä virkaa on lautakunnilla, jos hyvää palkkaa nauttivat virkamiehet päättävät miten asioita pitää hoitaa? Henna Virkkusen kirjoitus todella järkytti tämän pienen mieltä.

Kuka uskoo enää järjestelmään - joku vetää välistä, mutta mihin tarkotukseen. Tuhkatakseen itsensä itsetienatussa rahassa - tai taatakseen sille ainokaiselleen superkoulutus ja superharrastukset. Oliko se itsekkyys kuolemansynti?