Tyttäreni siivosi kellaria. Paikka on ollut täynnä lasten vanhoja leikkikaluja, levyjä, videoita: kamasto, missä tiivistyy monta muistoa. Löytyi sieltä omakin nukke, Tiina 43 v. - melkein jo pidin hautajaiset. Mutta nostalgia - ei, sentimentaalisuus - ei sekään, no jokin esti viime hetkellä heittämästä sitä jätesäkkiin. Mieheni ehdotti kiertoon laittoa... ei onnistu, kukaan tämän päivän lapsia ei huoli halkipäistä muovitokkua, jolla on reikä suussa ja jalkovälissä, yksi sormi poikki, eivätkä silmätkään aukea yhtäaikaa. Mutta silmissä oli edelleen magneettinen katse. En laittanut roskiin - puin sen ylle oman mummon tekemän vauvamyssyn minulle, vanhemmalle lapselle kutomani housut ja paidan, äitini toiselle lapselle kutomat myssyn ja takin ja nukelle itselleen tehdyt sukat. Siinä kerrostumat ja historia tiivissä 40 cm paketissa.

Jos ne olisivat nyt roskiksessa, tuskin surisin niiden menetystä - ne asiat ovat minussa muutenkin. Miksi sitten talletin? Luullakseni siksi, että tyttäreni oli siinä. Pukemalla, kertomalla ja säilyttämällä päivitin tunteeni ja tietoni hänelle - ja tunsin hetken aikaa lasteni vauvatuoksut.

Siksi kellarit ovat olemassa - siellä voi käydä päivittämässä kadonneet muistot. Jyväskylässä ilmestyi äskettäin keskustan rakennushistoriaa käsittelevä tutkimus. Se paljasti mm. sen, etteivät keskustassa asuneet voi juurikaan palauttaa mieliinsä lapsuutensa leikkipaikkoja.
Kaikki tapahtuneet muutokset ovat syntyneet yhteiskunnan vaatimuksesta, välttämättömyydestä, oli tutkimuksen tulos. Kyllä, mutta miksi on tarvittu noin radikaalia kellarinsiivousta. Kymmenellä irrallisella talolla ei voi siirtää kokonaisen kaupungin tunnelmaa ja henkeä lapsenlapsille. Mutta ehkei ole tarviskaan, täällä asuu muualta tulleiden lapset ja täältälähteneet asuvat jossain toisaalla.
Juureton mesta on läpikulun paikka.

"aurinko paistaa kun perkele" on sitaatin sitaatti Aila Meriluodon omaelämänkerrallisesta kirjeestä, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Varsinainen lauseenpätkä on kirjeestä, jonka nuori sotilas lähettää karjalan kannakselta rakastetulleen juuri ennen kuolemaansa keväällä 1944. Tuossa lauseessa on jotain, mikä on minulla näytönsäästäjänä viehättänyt jo kolmisen vuotta: elämänmyönteisyyttä, anarkiaa, luonnonihailua ja pelkoa. Se on kertakaikkisesti moniselitteiseti miellyttävä.

Kuva sen sijaan on suhteellisen tuore - se on otettu Inarin rannassa uutena vuotena ilotulitusten alla 2003. Mukana oli ystävä, joka on nyt kuollut - sellainen ehdoton, rehellinen ja raju. Ihailin suuresti tuota väliaikaista katosta, joka taustalla näkyy. Transparentti, eikä kuitenkaan. Se pullotti tuulessa ja pakkasessa ja heijasti taivaalla räiskyviä värejä dempaten ne. Väliaikaisuus.