Kylmä keli saattelee ja aurinko paistaa niin perkeleesti. Tuo sanonta on jäänyt mieleeni Aila Meriluodon päiväkirjoista. Sen kirjoitti Ailan kirjeenvaihto-ystävä rintamalta hiukan ennen kaatumistaan. Tuo hurja aurinko toistuu Vincent van Goghin auringoissa. Valokuvasin niitä ihan erityisesti viime kesän visiitilläni Kröller-Mullerin museossa Hollannissa. Vincentin auringot olivat hurjan keltaisia, mutta myös punaisia ja sinisen sekä oranssin kirjavia - oli niissä häivähdys purppuraa ja vihreääkin.
Sanonta tuo mieleeni muutakin - kuumuuden, hien ja höyryn, joka nousee viileän maan hengittäessä kosteaa aamu-ilmaa. Aavistiko mies kuolevansa vai nauttiko vaan kauneudesta - veikkaan jälimmäistä. Nyt aurinko paistaa kuitenkin juuri niin - se tekee ohi vilahtavien koivujen jäiset oksat vaalean punervan glitteriksi. Bussista on tullut uudella tavalla mukava matkustusmuoto, ja sen kuran raitaamat ikkunat tekevät aamusta todellisen.
Näillä mennään - seesteinen hetki.
kirjoittanut: isohauta | 09:18
0 kommenttia
