Joulun kipeetä

Meidän naapurissa on vanhainkoti - jouluna siellä visiteerasi ahkerasti sekä ambulanssit että paloautot. Joulu tuntuisi olevan aikaa, jolloin ihmisten on helppo luopua elämästään. Se on vuoden päätepiste - on rauhaa, mutta myös väsymystä kaikkeen vanhaan ja kysymys: pitääkö vielä aloittaa uusi?

Joulun tietämissä kuoli monta luovaa henkilöä - nuoruuden superidolini James Brown, jonka levy tilattiin ja juhlasaattueessa kannettiin tyttöystävän levysoittimeen. it's a man's man's world, mikä soundi ja kaiku (sanojen sisältöä ei just paljon kattonu) ja oltiin niin cool!
Eino Jutikkala, jonka historian kirjoituksia joutui ja sai lukea sekä koulussa että yliopistossa.
Tapio Junno, jonka hieno ja rodukas pyllistävä nainen Jyväskylän korkeudella häveliäästi sijoitettiin takapuoli puskiin.

Palosireenejä kuunnellessa tuli eittämättä mieleen, että siellä joku yksinäinen kaipaa tosi kipeästi huomioita ja kenties kiipeää varovasti kiikkustuolille sytkärin kanssa. Minä sain tänä jouluna olla perheen kanssa - isän ja lapsien. Sitä ei aina huomaa miten paljon tavallisessa arjessa kaipaa niiden ihmisten läsnäoloa, jotka tuntee sydämellä. Ei siinä paljon tarvitse asiaa vaihtaa, kunhan on ja kellottellee ja välillä vähän halaa.

Nykyinen systeemi, siis yhteiskunta, toimii niin, että sinut on ehdollistettu ennenkuin huomaatkaan, osaksi jotain muka ammatillista yhteisöä. Kuvittelet, että olet osallinen.Mutta osallisuus onkin monimutkainen riippuvuusjärjestelmä, jossa sinua nykivät suurimmaksi osaksi turhaan ruokittu kiire, yhä hurjemmaksi käyvä työn tuotteistaminen ja paisuvat projektit. Projekti - mikä sanahirviö, se kelpaa luonnehtimaan lähes mitä vaan - mutta sitä voi käyttää myös suojelemaan mitä vaan - tiedättehän sen projektin (lounas kavereiden kaa...).

Luettiin hiukan niinkuin jouluevankeliumin sijaan ote Peter Englundin Näyteikkunan historiasta.Siinä on kyllä loistavan lyhykäisesti pistetty pakettiin se miten kaikenlainen työhön liittyvä osallisuus viimekädessä ruokkii kapitalismia - tiedä enää onko siellä edes istejä ismin sisällä.Luulin ennen, että kaikki on loppukädessä ihmisestä kiinni, mutta nyt epäilen. Olemme niin nälkäisiä! Aina on puutetta turvasta, rakkaudesta - toisesta ihmisestä. Ja kasvava kyky olla tunnistamatta mistä se puute syntyy, sitä vaan syö tunteen nälkäänsä, ostaa kaikkea rakkauden tarpeeseen ja lukee liikaa, koska yrittäää ymmärtää kaiken.

Toivon, sitten joskus, kuoleman korjaavan minutkin Joulun aikaan.