Kylmä keli saattelee ja aurinko paistaa niin perkeleesti. Tuo sanonta on jäänyt mieleeni Aila Meriluodon päiväkirjoista. Sen kirjoitti Ailan kirjeenvaihto-ystävä rintamalta hiukan ennen kaatumistaan. Tuo hurja aurinko toistuu Vincent van Goghin auringoissa. Valokuvasin niitä ihan erityisesti viime kesän visiitilläni Kröller-Mullerin museossa Hollannissa. Vincentin auringot olivat hurjan keltaisia, mutta myös punaisia ja sinisen sekä oranssin kirjavia - oli niissä häivähdys purppuraa ja vihreääkin. 

Sanonta tuo mieleeni muutakin - kuumuuden, hien ja höyryn, joka nousee viileän maan hengittäessä kosteaa aamu-ilmaa. Aavistiko mies kuolevansa vai nauttiko vaan kauneudesta - veikkaan jälimmäistä. Nyt aurinko paistaa kuitenkin juuri niin - se tekee ohi vilahtavien koivujen jäiset oksat vaalean punervan glitteriksi. Bussista on tullut uudella tavalla mukava matkustusmuoto, ja sen kuran raitaamat ikkunat tekevät aamusta todellisen. 

Näillä mennään - seesteinen hetki.

Ompahan ollut hankala päästä tähän blogiin - luulin etten löydä sitä enää ollenkaan. Kiitos Päivi H:n, että sain tämän vinkin toimia!

Marja Kolu aloitti tänään facebookissa keskustelun kauneudesta - se osui ja upposi minuun tällä erää. Kauneus tuntuu vanhanaikaiselta käsitteeltä, ennen sanottiin että nuorikin vanhenee ja rikaskin köyhtyy, mutta kaunis on aina kaunis. Luonto on aina ehdottoman kaunis - mutta taide - laajasti käsittettynä kaikki taiteet - ei välttämättä sitä ole. Taide ei korreloi kauneuden kanssa, paitsi silloin kun se puhuttelee ihmistä, jonka aistit on auki just siihen suuntaan.Marja aloitti keskustelun muisteltuaan Juhani Pallasmaan vanhaa yleisöluentoa aikojen takaa - mistähän tullutkin hänelle mieleen. Luin kirjoitusta niin, että Pallasmaan, arkkitehdin, kauneuskäsitys ei oikein natsannut Marjan, taiteilijan, kauneuskäsitykseen. Tulkitsin asiaa edelleen niin, että arkkitehtuuria ovat vain arkkitehtien suunnittelemat ns. kauniit rakennukset - mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa, koska talonpojan joskus rakentama aitta voi olla huikean kaunis mittasuhteissaan, materiaalissaan ja toiminnallisuudessaan. Keskustelu sitten pörräsi siihen suuntaan että arkkitehtuuri ei ole ehkä taidetta, tai ainakaan silloin jos konserttisalin akustiikka sotkee musiikin. Eli luetaanko arkkitehtuuria funktion kautta vai sen omien lainalaisuuksien kautta - tai kuunnellaanko sinfoniaa autossa, ja jos auton ääni tekee muikean lisäsoundin sinfoniaan niin onko sinfonia surkee = lue onko musiikilla jotain tekemistä funktion kanssa. Nyt just en osaa vastata - mutta jos tää blogi tästä lähti pelaamaan, niin lupaan paneutua asiaan paremmin.

HS julkaisi designin erityisnumeron. Selasin sitä tänä aamuna ja samoihin aikoihin googlen marimekkospotti on kaatanut marimekon sivut. Ilmeisen moni design-fani siis elää verkossa. Verkkosivujen designista ei ole julkisesti puhuttu sen jälkeen kun niistä tuli arkikauraa. Niiden pioneeriaika on selvästi päättynyt, vaikka käytettävyysongelmia esiintyy edelleen.

HS-erikoisnumero kertoo mistä helsinkiläinen suomi tykkää ja mistä ei. On sympaattista, että ykköseksi sijoittui astiankuivauskaappi - tosin se on kyllä aika vanhentunut aate, koska suuressa osassa suomitalouksia taitaa olla jo astianpesukone. Samaan aikaan Ulla Koskinen kirjoittaa Deko-lehden viimeisessä pääkirjoituksessa siitä, kuinka erilaisia keittiöt tänä päivän ovat - tiedän tuttavapiiristä keittiön, jossa ei ole uunia, koska elämäntapa ei sitä tarvitse. Keittiöta sellaisena kun se lapsuudessa oli, ei ole enää - siinä mielssä astiakaappi on nostalgiaa. Fiskarsin sakset ja heijastin eivät sitä ole.

Kuvassa Suomikeittiö Pentikin näyttelystä Posiolla.







Sen sijaan huomasin ärtyväni, kun lehti nosti esiin yliarvostetuimmat. Mielestäni negatiivinen ajattelu on yliarvostettua ja siihen lehti käytti aivan liikaa sivuja - esineiden ja ihmisten haukkumiseen. Yksittäisen suunnittelijan elämäntyön mollaaminen (=lue mm. Stefan Lindfors) on törkeää. Mieleni tekee edelleen puolustaa Aalto-jakkaraa, jota ohjaaja Taru Mäkelä ei ollut oivaltanut käyttää lapsiperheessa luovaan kasvatukseen - eli opettaa, että ruokapöydässä ei ehkä ole terveellistä keikkua tuolilla - ruokahan voi mennä vaikka väärään kurkkuun.

Kuvassa taikin (vanha nimi yksinekrtaisuuden vuoksi) opiskelijoiden Sinkkukeittiöitä Fiskasrin Kuparipajan ekassa 5x3-näyttelyssä.

Iloinen uutinen oli Niina Aallon printtikuosien päätyminen laajaan jakeluun ikean kautta. Onnea Niina! Sudio Kelkan konsepti on mainio muutenkin: http://www.studiokelkka.com/. Uudenlaista yrittämisen tapaa. Olen tehnyt yhteistyötä Aalto yliopiston puustudion kanssa ja sielläkin keskusteltiin taannoin yrittäjyydetsä ja siitä että Taikista tulee yrittäjiä paljon enemmän kuin Kauppiksesta. Toiset osaa laskee ja toisten on pakko. Kuitenkin suurin osa tuntemistani suunnittelijoista, joilla on yritys ovat olleet tyytyväisiä valintaansa.

Taidan aktivoida taas pitkään unohduksissa olleen bloggerini.
Syksyn tulo aktivoi ja inspiroi. Kävin Habitaressa ja sieltä löytyi muutama raikas juttu. Torikojut olivat hauska lisä ja olen 100% salakauppafani. Se tapa millä lailla Aamu ja Jonas uudistavat ja tulkkaavat suomitraditiota on hurmaavaa. Messuilla voi sanoa, että koulut loistivat: Taikin homeworks ja omnian puuesineet saivat aikaan tunteen, että kyllä osataan. Mutta kuka tuottaa?

Täytyy nostaa hattua tuolle suomisoffalle, Suomen suurimmalle huonekaluilla roskaajalle, siitä että olivat antaneet nuorille suunnittelijoille Elina Aallolle ja Saara Renwallille mahdollisuuden tehdä säällisen kokoinen sohvasysteemi. Toivoa sopii, että se aloittaa uuden linjan ja uskon että sille on pienikokoisissa nykyasunnoissa suorastaan tilaus.

Kuvassa oleva sohva on yksi martelan sponsaamasta club ambulant 2010 esineestä ja siinäkin yhdistyy hauskalla tavalla puu ja traditio. En tiedä, mistä Sanelma Hihnala (by the way tyttäreni) on idean ottanut, mutta minä liitän sen jollain lailla Hwitträskin ryijyllä päällystettyyn sohvaan joka lähti seinältä ja laskeutui sohvan kautta lattialle. Sohva luo tilaa ja on hienoine villamattovirityksineen oikea nomadin pesä.

Nature of Spirit -puuarkkitehtuuripalkinnon saaja Hermann Kaufmann piti ennen palkinnon julkaisua miniluennon Fiskarsin Lukaalissa metsäakatemian järjestämässä tilaisuudessa. Fantastinen valinta raadilta: hyvä Matti! Kaveri tekee Itävallassa juuri sitä, mitä suomalaisten puumaana pitäisi tehdä. Kunnioittaa omaa historiaansa ja hyödyntää omasta maasta saatavaa raakamateriaalia ja tekniikkaa. Kaufmann tekee taloja perineteisellä tavalla, mutta soveltaa siihen uutta elementtitekniikkaa.
Eristeenä käytetään villaa ja lämmityksessä hyödynnetään tehokkasti polttavia uuneja ja aurinkopaneeleita. Talot ovat terveitä
ja istuvat muodoltaan ja mittakaavaltaan vanhaa rakennuskantaan ja maisemaan.

Tiedän, että suomalaiset arkkitehdit osaisivat tämän asian, mutta suomalainen teollisuus ei. Meidän rakennusteollisuus on antanut vallan LVI-insinööreille, joten rakentamisen mittakaava on jo lähtötilanteessa pilalla. Ja taitaa olla niin, ainakin kokeneet rakentajat kertovat, että käsityötaitoa ei alalla enää ole. Haluaisin kovasti toivoa, että Raaseporin kaupunki, jossa nykysin asun ja joka puhuu hyvinvoinnista ja alueen ruukkiyhteisöjen kunnioittamisesta, ymmärtäisi uusissa kaavoissaan tukea uutta arkkitehtuuria. Kun on vanhaa raknnuskantaa, niin sinne usein halutaan uusvanhoja taloja - voi, voi! Siitä ei synny muuta kuin historiallista vääristymää. 50 vuotta eteenpäin ja kohta kukaan ei tiedä, oliko esim. Fiskars oikeasti vanha ruukki, vai onko alue kokonaan fiktiota ja huijausta.

Helsinki alkaa muistuttaa Moskovaa teiden kunnossapidon puolesta. Täälläkin kahlataan lumen, suolan ja hiekan muodostamassa mähnässä, sitä on vain vähemmän.

Työn puolella oli keskustelua tekijänoikeuksista, omistusoikeuksista ja muunteluoikeuksista. Mitä voimme kokoelman kanssa museossa/säätiössä tehdä ja mille emme voi mitään. Sille, että Iittala tuottaa Aalto-plagiaatioita emme voi mitään, voimme vain surra Aallon lasituotannon alennustilaa, nyt kun sitä saa metallisena ja puisena. Kohta lienee pefflettien aika.

Periaatteessa hyvä suunnittelu kestää aika paljon muutoksia - siedän aivan hyvin artekin kokomustat tuotteet vaikka ne vievätkin kontrastin ja materiaalin tajun ja tekevät tuoleista tylsiä. Muotoon ei kuitenkaan ole puututtu eikä niitä ole ruvettu vääristelemään. Pienemmässä ryhmässä sitten tuli puhe siitä kuinka huono tekijänsuoja arkkitehdeillä nykypäivänä on, että onko sitä ollenkaan?

Jyväskylässä seurataan tällä hetkellä sitä mitä kaupungin tilapalvelu ja sen johtaja esko eriksson seuraavaksi aikovat tuhota ja myydä. Kaupungin oma laitos on tehnyt kaikkensa jotta kaupunkilaisten viimeisetkin vanhat rakennukset hylättäisiin huonokuntoisina - tilapalvelu on purkitettua kulttuurihistorian supertuhoa. Suoja-talon kohtalo huolettaa, samoin Halosen harmonikkatehtaan. Molemmat rakennuksethan edustavat sellaista tyylilajia, jota kaupungissa ei juurikaan löydy. Sitten on vielä Viitaniemen koulun syrjäyttäminen suojelulistalta. Cederceuz-Railon koulu oli ainut kohde, joka aikanaan julkaistiin Viitaniemen puutarhakaupungista arkkitehti-lehdessä. Nyt alueen kakki muut rakennukset sitä lukuunottamatta on suojeltu.
Koulusta teki päätöksen kaupunginhallitus, jota harhautettiin oikein kunnolla.Varmasti Helsingissä tapahtuu samanlaista, mutta koska kaupunki on isompi, se ei pistä samallalailla silmään ja Helsingissä ehkä on enemmän osaajia, jotka haluavat taistella ao. asioiden puolesta.

Ja sitten etelässä on enemmän taidetta. Ja sitä tälläinen keski-ikäinen akateeminen nainen janoaa. Kuulin juuri televisio-ohjelmasta kuuluvani siihen pieneen noin 5000 hengen ryhmään, joka ostaa Suomessa kirjat, käy teattereissa, konserteissa ja näyttelyissä yms. Nuorena se nauratti minua ja ajattelin, että pidetäänmpä hyvää huolta noista ryhmistä. Nyt minä olen se suuri kulttuurin atlantis, joka kannattelee pienillä tuloilla suomalaista kulttuuria - ei huono.

Mutta todellakin, taide on minulle tärkeää - ihan elintärkeää. Taidehallissa oli aivan huikean komea viiden naisen näyttely, joista erityisesti Annu Vertasen tilankäsittely (kuva) ja Maija Helasvuon puuveistokset toivat ilon takaisin työpaikkakokouksen jälkeen. Sellainen saa jaksamaan ja nauramaan ennenkaikkea itselle mutta myös muille. Sitten nuoren kundin Tuomo Rainion häkellyttävän kaunis näyttely Haava/Haave, jossa valokuvaaja tutkii rajapintaa ja saa aikaan katoamisia.

Fiskarsissakin tuli käytyä - puukko ja sapelli -näyttelyn avajaisissa, johon oli pieneltä osalta itsekin vaikuttanut. Työkalut ovat niin hienoja esineitä, uudetkin - vaikka jotenkin niiden luonne on muuttunut. Työkalutkin ovat muuttuneet. Työntekeminen ja käsintekeminen on kaksi eri asiaa, mutta käsintekemisen työkalut tuntuvat oikeimmilta työkaluilta kuin muun työnteon tekemiseen tarvittavat työkalut. Onko hiiri nyt mikään työkalu? Kävin myös katsomassa Lahden muotoilukoulun näyttelyä ja hyvää jälkeä oli syntynyt. Erityisesti jäipi mieleen Anne Pajamaan (meniköhän nimi nyt oikein?) tekemä vetoketjulla suljettava valaisin. Kumpa vielä näitä tuotteita joskus tehtäisiin ja myytäisiin Suomessa.

Sunnuntai-iltana käppäilin vanhaan satamaan noutamaan tuttavataiteilijan myymättä jääneitä teoksia. Antiikkimessujen yhteydessa ollut taiteilijoitten teosvälitystapahtuma oli ainakin järjestäjien mukaan onnistunut ja taide oii vaihtanut omistajaa. Antiikkimessujen puolella oli niitä työkaluja. Tuttava oli ostanut sieltä hohtimet, komeat - taidolla tehdyt ja hyvinmuotoillut. Kun kävi ilmi, että minut on nimitetty osaksi valtion taideteostoimikunnan luottamuselimiä ja olen siten mukana rahanjaossa, antoi hän vanhana konkarina minulle neuvon. Ja sitä olen tänään soveltanut: tutustunut tatusotun sivustoihin eli siihen missä tilassa on taiteen- ja tieteentekijöitten sosiaaliturva on nyt. Suosittelen tekijöitä, myös muotoilijoita osallistumaan keskusteluun.

Vuoden ensimmäinen päivä ja itselle tehty lupaus varastaa sen verran aikaa, että ennättää kävelemään työmatkat, kantoi hedelmää heti ensimmäisellä kävelyllä. Minulla on ollut kenties aika buddhalainen ajattelutapa syntymästä ja kuolemasta. Olen uskonut siihen, että jos toimin oikeudenmukaisesti, pääsen kenties parempaan suuntaan seuraavassa elämässä.

Työmatkani on hulppea. Saan kulkea suht kauniita pikkukatuja myöten Viitaniemestä Ruuspuistoon. Ensin Viitatornin takana olevan keinojääradan vieritse mäntykangasta nousten, sitten tien ylitys kohden Harjua, jonka vieritse en kulje, mutta joka vaikuttaa reitin taustoitukseen. Seuraavaksi muutama pikkukatu, jossa alunalkaen on ollut 40-50-luvun puutaloja - hyvin kaunissa matalassa mittakaavassa. Valitettavasti Sopukadulle on joku, luultavasti silmäätekevä, saanut luvan rakentaa tuplakokoisen mukavanhan kammotuksen - mutta jos kääntää päätä vastakkaiseen suuntaan voi aina itseään huijata tai säästää hermostumiselta. Sitten Pitkäkatua (täysin harmiton) ohi Oikopuiston, jossa on hienoja pylväskuusia, suoraan Konservatorion taitse Köyhänlammen maastoon. Paikka jonkalaista ei uskoisi kaupungista äkistään löytyvän, polku on kuin kirkon holvikaari ja sumussa tulee tosi armollinen olo. Sitten Alvarin kampuksen läpi - se punainen kenttä ja sen lätäköissä heijastuvat valot ovat vietelleet minut moneen valokuvasessioon.

Tälläinen mieletön maisemakokemus heti aamusta muutti siis suuntaani suhteessa uudelleensyntymiseen! Tulin siihen tulokseen ensin, että olen ollut ilmeisen jees aiemmin ja sain siksi syntyä tälläiseen lintukotoon. Mutta koska elämäni ja arvoni ovat mitä ovat ja tunne itseni muutenkin vanhaksi sieluksi. Ja olen jo käynyt 12 vuotta sitten läpi suhteeni kuolemaan ja sen mahdolliseen pelkoon - minun ei tarvitse enää olla sitä eikä tätä. Voin siis vapaasti vapatua uskosta uudeleensyntymiseen ja kuolla nauttien, että kaikki on loppu kun lopun hetki on.
Ei niin, että eläisin kuolemankaipuussa vaan se tunne että on vapaa iloitsemaan siitä mitä on ja valitsemaan sen minkä puolesta vielä haluaa elää.

Vain yksi kävely pitkästä aikaa ja WAU! mikä oivallus

Meidän naapurissa on vanhainkoti - jouluna siellä visiteerasi ahkerasti sekä ambulanssit että paloautot. Joulu tuntuisi olevan aikaa, jolloin ihmisten on helppo luopua elämästään. Se on vuoden päätepiste - on rauhaa, mutta myös väsymystä kaikkeen vanhaan ja kysymys: pitääkö vielä aloittaa uusi?

Joulun tietämissä kuoli monta luovaa henkilöä - nuoruuden superidolini James Brown, jonka levy tilattiin ja juhlasaattueessa kannettiin tyttöystävän levysoittimeen. it's a man's man's world, mikä soundi ja kaiku (sanojen sisältöä ei just paljon kattonu) ja oltiin niin cool!
Eino Jutikkala, jonka historian kirjoituksia joutui ja sai lukea sekä koulussa että yliopistossa.
Tapio Junno, jonka hieno ja rodukas pyllistävä nainen Jyväskylän korkeudella häveliäästi sijoitettiin takapuoli puskiin.

Palosireenejä kuunnellessa tuli eittämättä mieleen, että siellä joku yksinäinen kaipaa tosi kipeästi huomioita ja kenties kiipeää varovasti kiikkustuolille sytkärin kanssa. Minä sain tänä jouluna olla perheen kanssa - isän ja lapsien. Sitä ei aina huomaa miten paljon tavallisessa arjessa kaipaa niiden ihmisten läsnäoloa, jotka tuntee sydämellä. Ei siinä paljon tarvitse asiaa vaihtaa, kunhan on ja kellottellee ja välillä vähän halaa.

Nykyinen systeemi, siis yhteiskunta, toimii niin, että sinut on ehdollistettu ennenkuin huomaatkaan, osaksi jotain muka ammatillista yhteisöä. Kuvittelet, että olet osallinen.Mutta osallisuus onkin monimutkainen riippuvuusjärjestelmä, jossa sinua nykivät suurimmaksi osaksi turhaan ruokittu kiire, yhä hurjemmaksi käyvä työn tuotteistaminen ja paisuvat projektit. Projekti - mikä sanahirviö, se kelpaa luonnehtimaan lähes mitä vaan - mutta sitä voi käyttää myös suojelemaan mitä vaan - tiedättehän sen projektin (lounas kavereiden kaa...).

Luettiin hiukan niinkuin jouluevankeliumin sijaan ote Peter Englundin Näyteikkunan historiasta.Siinä on kyllä loistavan lyhykäisesti pistetty pakettiin se miten kaikenlainen työhön liittyvä osallisuus viimekädessä ruokkii kapitalismia - tiedä enää onko siellä edes istejä ismin sisällä.Luulin ennen, että kaikki on loppukädessä ihmisestä kiinni, mutta nyt epäilen. Olemme niin nälkäisiä! Aina on puutetta turvasta, rakkaudesta - toisesta ihmisestä. Ja kasvava kyky olla tunnistamatta mistä se puute syntyy, sitä vaan syö tunteen nälkäänsä, ostaa kaikkea rakkauden tarpeeseen ja lukee liikaa, koska yrittäää ymmärtää kaiken.

Toivon, sitten joskus, kuoleman korjaavan minutkin Joulun aikaan.