aina sinne päin missä valon vilahtavan näin

suomimuotoilun uusi aalto

2010-09-11T11:12:00.006+03:00

Taidan aktivoida taas pitkään unohduksissa olleen bloggerini.
Syksyn tulo aktivoi ja inspiroi. Kävin Habitaressa ja sieltä löytyi muutama raikas juttu. Torikojut olivat hauska lisä ja olen 100% salakauppafani. Se tapa millä lailla Aamu ja Jonas uudistavat ja tulkkaavat suomitraditiota on hurmaavaa. Messuilla voi sanoa, että koulut loistivat: Taikin homeworks ja omnian puuesineet saivat aikaan tunteen, että kyllä osataan. Mutta kuka tuottaa?

Täytyy nostaa hattua tuolle suomisoffalle, Suomen suurimmalle huonekaluilla roskaajalle, siitä että olivat antaneet nuorille suunnittelijoille Elina Aallolle ja Saara Renwallille mahdollisuuden tehdä säällisen kokoinen sohvasysteemi. Toivoa sopii, että se aloittaa uuden linjan ja uskon että sille on pienikokoisissa nykyasunnoissa suorastaan tilaus.

Kuvassa oleva sohva on yksi martelan sponsaamasta club ambulant 2010 esineestä ja siinäkin yhdistyy hauskalla tavalla puu ja traditio. En tiedä, mistä Sanelma Hihnala (by the way tyttäreni) on idean ottanut, mutta minä liitän sen jollain lailla Hwitträskin ryijyllä päällystettyyn sohvaan joka lähti seinältä ja laskeutui sohvan kautta lattialle. Sohva luo tilaa ja on hienoine villamattovirityksineen oikea nomadin pesä.

Nature of Spirit -puuarkkitehtuuripalkinnon saaja Hermann Kaufmann piti ennen palkinnon julkaisua miniluennon Fiskarsin Lukaalissa metsäakatemian järjestämässä tilaisuudessa. Fantastinen valinta raadilta: hyvä Matti! Kaveri tekee Itävallassa juuri sitä, mitä suomalaisten puumaana pitäisi tehdä. Kunnioittaa omaa historiaansa ja hyödyntää omasta maasta saatavaa raakamateriaalia ja tekniikkaa. Kaufmann tekee taloja perineteisellä tavalla, mutta soveltaa siihen uutta elementtitekniikkaa.
Eristeenä käytetään villaa ja lämmityksessä hyödynnetään tehokkasti polttavia uuneja ja aurinkopaneeleita. Talot ovat terveitä
ja istuvat muodoltaan ja mittakaavaltaan vanhaa rakennuskantaan ja maisemaan.

Tiedän, että suomalaiset arkkitehdit osaisivat tämän asian, mutta suomalainen teollisuus ei. Meidän rakennusteollisuus on antanut vallan LVI-insinööreille, joten rakentamisen mittakaava on jo lähtötilanteessa pilalla. Ja taitaa olla niin, ainakin kokeneet rakentajat kertovat, että käsityötaitoa ei alalla enää ole. Haluaisin kovasti toivoa, että Raaseporin kaupunki, jossa nykysin asun ja joka puhuu hyvinvoinnista ja alueen ruukkiyhteisöjen kunnioittamisesta, ymmärtäisi uusissa kaavoissaan tukea uutta arkkitehtuuria. Kun on vanhaa raknnuskantaa, niin sinne usein halutaan uusvanhoja taloja - voi, voi! Siitä ei synny muuta kuin historiallista vääristymää. 50 vuotta eteenpäin ja kohta kukaan ei tiedä, oliko esim. Fiskars oikeasti vanha ruukki, vai onko alue kokonaan fiktiota ja huijausta.

viisi päivää Helsingissä ja etäisyys tarkentaa silmää

2007-02-05T10:50:00.000+02:00

Helsinki alkaa muistuttaa Moskovaa teiden kunnossapidon puolesta. Täälläkin kahlataan lumen, suolan ja hiekan muodostamassa mähnässä, sitä on vain vähemmän.

Työn puolella oli keskustelua tekijänoikeuksista, omistusoikeuksista ja muunteluoikeuksista. Mitä voimme kokoelman kanssa museossa/säätiössä tehdä ja mille emme voi mitään. Sille, että Iittala tuottaa Aalto-plagiaatioita emme voi mitään, voimme vain surra Aallon lasituotannon alennustilaa, nyt kun sitä saa metallisena ja puisena. Kohta lienee pefflettien aika.

Periaatteessa hyvä suunnittelu kestää aika paljon muutoksia - siedän aivan hyvin artekin kokomustat tuotteet vaikka ne vievätkin kontrastin ja materiaalin tajun ja tekevät tuoleista tylsiä. Muotoon ei kuitenkaan ole puututtu eikä niitä ole ruvettu vääristelemään. Pienemmässä ryhmässä sitten tuli puhe siitä kuinka huono tekijänsuoja arkkitehdeillä nykypäivänä on, että onko sitä ollenkaan?

Jyväskylässä seurataan tällä hetkellä sitä mitä kaupungin tilapalvelu ja sen johtaja esko eriksson seuraavaksi aikovat tuhota ja myydä. Kaupungin oma laitos on tehnyt kaikkensa jotta kaupunkilaisten viimeisetkin vanhat rakennukset hylättäisiin huonokuntoisina - tilapalvelu on purkitettua kulttuurihistorian supertuhoa. Suoja-talon kohtalo huolettaa, samoin Halosen harmonikkatehtaan. Molemmat rakennuksethan edustavat sellaista tyylilajia, jota kaupungissa ei juurikaan löydy. Sitten on vielä Viitaniemen koulun syrjäyttäminen suojelulistalta. Cederceuz-Railon koulu oli ainut kohde, joka aikanaan julkaistiin Viitaniemen puutarhakaupungista arkkitehti-lehdessä. Nyt alueen kakki muut rakennukset sitä lukuunottamatta on suojeltu.
Koulusta teki päätöksen kaupunginhallitus, jota harhautettiin oikein kunnolla.Varmasti Helsingissä tapahtuu samanlaista, mutta koska kaupunki on isompi, se ei pistä samallalailla silmään ja Helsingissä ehkä on enemmän osaajia, jotka haluavat taistella ao. asioiden puolesta.

Ja sitten etelässä on enemmän taidetta. Ja sitä tälläinen keski-ikäinen akateeminen nainen janoaa. Kuulin juuri televisio-ohjelmasta kuuluvani siihen pieneen noin 5000 hengen ryhmään, joka ostaa Suomessa kirjat, käy teattereissa, konserteissa ja näyttelyissä yms. Nuorena se nauratti minua ja ajattelin, että pidetäänmpä hyvää huolta noista ryhmistä. Nyt minä olen se suuri kulttuurin atlantis, joka kannattelee pienillä tuloilla suomalaista kulttuuria - ei huono.

Mutta todellakin, taide on minulle tärkeää - ihan elintärkeää. Taidehallissa oli aivan huikean komea viiden naisen näyttely, joista erityisesti Annu Vertasen tilankäsittely (kuva) ja Maija Helasvuon puuveistokset toivat ilon takaisin työpaikkakokouksen jälkeen. Sellainen saa jaksamaan ja nauramaan ennenkaikkea itselle mutta myös muille. Sitten nuoren kundin Tuomo Rainion häkellyttävän kaunis näyttely Haava/Haave, jossa valokuvaaja tutkii rajapintaa ja saa aikaan katoamisia.

Fiskarsissakin tuli käytyä - puukko ja sapelli -näyttelyn avajaisissa, johon oli pieneltä osalta itsekin vaikuttanut. Työkalut ovat niin hienoja esineitä, uudetkin - vaikka jotenkin niiden luonne on muuttunut. Työkalutkin ovat muuttuneet. Työntekeminen ja käsintekeminen on kaksi eri asiaa, mutta käsintekemisen työkalut tuntuvat oikeimmilta työkaluilta kuin muun työnteon tekemiseen tarvittavat työkalut. Onko hiiri nyt mikään työkalu? Kävin myös katsomassa Lahden muotoilukoulun näyttelyä ja hyvää jälkeä oli syntynyt. Erityisesti jäipi mieleen Anne Pajamaan (meniköhän nimi nyt oikein?) tekemä vetoketjulla suljettava valaisin. Kumpa vielä näitä tuotteita joskus tehtäisiin ja myytäisiin Suomessa.

Sunnuntai-iltana käppäilin vanhaan satamaan noutamaan tuttavataiteilijan myymättä jääneitä teoksia. Antiikkimessujen yhteydessa ollut taiteilijoitten teosvälitystapahtuma oli ainakin järjestäjien mukaan onnistunut ja taide oii vaihtanut omistajaa. Antiikkimessujen puolella oli niitä työkaluja. Tuttava oli ostanut sieltä hohtimet, komeat - taidolla tehdyt ja hyvinmuotoillut. Kun kävi ilmi, että minut on nimitetty osaksi valtion taideteostoimikunnan luottamuselimiä ja olen siten mukana rahanjaossa, antoi hän vanhana konkarina minulle neuvon. Ja sitä olen tänään soveltanut: tutustunut tatusotun sivustoihin eli siihen missä tilassa on taiteen- ja tieteentekijöitten sosiaaliturva on nyt. Suosittelen tekijöitä, myös muotoilijoita osallistumaan keskusteluun.

Kävelymeditaatiota syntymäpäivänä

2007-01-03T15:16:00.000+02:00

Vuoden ensimmäinen päivä ja itselle tehty lupaus varastaa sen verran aikaa, että ennättää kävelemään työmatkat, kantoi hedelmää heti ensimmäisellä kävelyllä. Minulla on ollut kenties aika buddhalainen ajattelutapa syntymästä ja kuolemasta. Olen uskonut siihen, että jos toimin oikeudenmukaisesti, pääsen kenties parempaan suuntaan seuraavassa elämässä.

Työmatkani on hulppea. Saan kulkea suht kauniita pikkukatuja myöten Viitaniemestä Ruuspuistoon. Ensin Viitatornin takana olevan keinojääradan vieritse mäntykangasta nousten, sitten tien ylitys kohden Harjua, jonka vieritse en kulje, mutta joka vaikuttaa reitin taustoitukseen. Seuraavaksi muutama pikkukatu, jossa alunalkaen on ollut 40-50-luvun puutaloja - hyvin kaunissa matalassa mittakaavassa. Valitettavasti Sopukadulle on joku, luultavasti silmäätekevä, saanut luvan rakentaa tuplakokoisen mukavanhan kammotuksen - mutta jos kääntää päätä vastakkaiseen suuntaan voi aina itseään huijata tai säästää hermostumiselta. Sitten Pitkäkatua (täysin harmiton) ohi Oikopuiston, jossa on hienoja pylväskuusia, suoraan Konservatorion taitse Köyhänlammen maastoon. Paikka jonkalaista ei uskoisi kaupungista äkistään löytyvän, polku on kuin kirkon holvikaari ja sumussa tulee tosi armollinen olo. Sitten Alvarin kampuksen läpi - se punainen kenttä ja sen lätäköissä heijastuvat valot ovat vietelleet minut moneen valokuvasessioon.

Tälläinen mieletön maisemakokemus heti aamusta muutti siis suuntaani suhteessa uudelleensyntymiseen! Tulin siihen tulokseen ensin, että olen ollut ilmeisen jees aiemmin ja sain siksi syntyä tälläiseen lintukotoon. Mutta koska elämäni ja arvoni ovat mitä ovat ja tunne itseni muutenkin vanhaksi sieluksi. Ja olen jo käynyt 12 vuotta sitten läpi suhteeni kuolemaan ja sen mahdolliseen pelkoon - minun ei tarvitse enää olla sitä eikä tätä. Voin siis vapaasti vapatua uskosta uudeleensyntymiseen ja kuolla nauttien, että kaikki on loppu kun lopun hetki on.
Ei niin, että eläisin kuolemankaipuussa vaan se tunne että on vapaa iloitsemaan siitä mitä on ja valitsemaan sen minkä puolesta vielä haluaa elää.

Vain yksi kävely pitkästä aikaa ja WAU! mikä oivallus

Joulun kipeetä

2006-12-27T09:36:00.000+02:00

Meidän naapurissa on vanhainkoti - jouluna siellä visiteerasi ahkerasti sekä ambulanssit että paloautot. Joulu tuntuisi olevan aikaa, jolloin ihmisten on helppo luopua elämästään. Se on vuoden päätepiste - on rauhaa, mutta myös väsymystä kaikkeen vanhaan ja kysymys: pitääkö vielä aloittaa uusi?

Joulun tietämissä kuoli monta luovaa henkilöä - nuoruuden superidolini James Brown, jonka levy tilattiin ja juhlasaattueessa kannettiin tyttöystävän levysoittimeen. it's a man's man's world, mikä soundi ja kaiku (sanojen sisältöä ei just paljon kattonu) ja oltiin niin cool!
Eino Jutikkala, jonka historian kirjoituksia joutui ja sai lukea sekä koulussa että yliopistossa.
Tapio Junno, jonka hieno ja rodukas pyllistävä nainen Jyväskylän korkeudella häveliäästi sijoitettiin takapuoli puskiin.

Palosireenejä kuunnellessa tuli eittämättä mieleen, että siellä joku yksinäinen kaipaa tosi kipeästi huomioita ja kenties kiipeää varovasti kiikkustuolille sytkärin kanssa. Minä sain tänä jouluna olla perheen kanssa - isän ja lapsien. Sitä ei aina huomaa miten paljon tavallisessa arjessa kaipaa niiden ihmisten läsnäoloa, jotka tuntee sydämellä. Ei siinä paljon tarvitse asiaa vaihtaa, kunhan on ja kellottellee ja välillä vähän halaa.

Nykyinen systeemi, siis yhteiskunta, toimii niin, että sinut on ehdollistettu ennenkuin huomaatkaan, osaksi jotain muka ammatillista yhteisöä. Kuvittelet, että olet osallinen.Mutta osallisuus onkin monimutkainen riippuvuusjärjestelmä, jossa sinua nykivät suurimmaksi osaksi turhaan ruokittu kiire, yhä hurjemmaksi käyvä työn tuotteistaminen ja paisuvat projektit. Projekti - mikä sanahirviö, se kelpaa luonnehtimaan lähes mitä vaan - mutta sitä voi käyttää myös suojelemaan mitä vaan - tiedättehän sen projektin (lounas kavereiden kaa...).

Luettiin hiukan niinkuin jouluevankeliumin sijaan ote Peter Englundin Näyteikkunan historiasta.Siinä on kyllä loistavan lyhykäisesti pistetty pakettiin se miten kaikenlainen työhön liittyvä osallisuus viimekädessä ruokkii kapitalismia - tiedä enää onko siellä edes istejä ismin sisällä.Luulin ennen, että kaikki on loppukädessä ihmisestä kiinni, mutta nyt epäilen. Olemme niin nälkäisiä! Aina on puutetta turvasta, rakkaudesta - toisesta ihmisestä. Ja kasvava kyky olla tunnistamatta mistä se puute syntyy, sitä vaan syö tunteen nälkäänsä, ostaa kaikkea rakkauden tarpeeseen ja lukee liikaa, koska yrittäää ymmärtää kaiken.

Toivon, sitten joskus, kuoleman korjaavan minutkin Joulun aikaan.

tunturissa ei tuullut

2006-02-03T15:56:00.000+02:00

Viikko Inarissa, aina se aika jää lyhyeksi. Yleensä nukun ekat päivät tai olen jonkinmoisessa horroksessa. Niin nytkin. Tähtäimessa oli kerrankin nähdä skabmagovat, pohjoisen dokumenttifilmin festarit, joissa osa leffoista näytetään ulkona lumiteatterissa.

Filmeistä suosittelen virva guttormin 'ihan pihalla' ja minulle jokseenkin tuntemattoman, ensimmäisen saamenkieleisen kirjailjan Johan Thurin tarinaa. Ja sitten oli paljon paikallisen elokuvakurssituksen seurauksena syntynyttä enemmän ja vähemmän mukavaa tarinaa.

Tuntuu siltä niin kuin pohjoisessa sallittaisiin yksilölle enemmän luovaa tilaa. Jos jolla kulla on pikkuisenkaan taitoa johonkin suuntaan, niin heti ollaan kannustamassa - ajatellaan, että kaikki on ilman muuta taitavia jossakin. Etelässä pitää olla superosaaja, että voi edes mainita harrastavansa jotakin.

Yksi kaunis ja pitkä päivä (jos pitkästä voi siellä vielä puhua) tunturissa pistää kaikki asenteet kohdalleen. Kiilopää on mun suosikki! Sieltä pääsee puuttomaan tunturiin puolen tunnin jyrkällä ja hikisellä nousulla - mutta sitten oletkin taivaassa - ja sen jälkeen puhdasta ulappaa vaeltamaan. Katse saa kiertää ja se vie kauas. Paluu retkeltä on nopea ja lasku kohtalaisen jyrkkää.

Ystävämme Petteri tarjosi meille tosi evästä: poron konttiluita ja kummusta (keitettyä veripalttua) - tiedän, että menetin kirnupiimäkossuboolin menemällä pohjoiseen - mutta valinta em. välillä kallistuu kyllä ekana mainitun puolelle.

Oli pohjoisessa asian tynkääkin ja sen seurauksena mietin, pitäisikö leu'un tuppi punoa jeesusteipistä?

kirjojen ja tasa-arvon puolesta

2006-01-20T11:10:00.000+02:00

Hiton hienoo tuntea kylmyys kävellessä. Näin komeessa kelissä (kirkasta ja -27) minäkin jätän autoni mieluusti kotiin. Kamera vain meinaa hyytyä. Studiolla on viileetä ja sähköpatteri hurisee epävireisesti.

Vuoden alku on ollut mukavaa, liekö omalla tähtimerkilläni jotain merkitystä. Parit mukavat juhlat, joissa on tavannut ihmisiä ja aikaa mennyt aamupuolelle yötä saavat kummasti tuntemaan, että on elämässä kiinni. Tipaton tammikuu tuntuu vieraalta ajatukselta, kun ei osaa enää ns. kännätä.

Kirjasuositus kaikille, jotka osaa nauraa omalle fanaattisuudelle: T.Eggenin Sisustaja on ehdotonta luettavaa, jos jättää liiat Mies van der Rohe -filosofoinnit väliin. Kirjan ilmapiiri kuvaa hyvin suomalaista 'yksi oikea tyyli' -mentaliteettia - mutta mihin se johtaakaan!
Olen yrittänyt kirjastosta etsiä cd -äänikirjoja, kun kasettisoittimia ei ole enää. Ilmeisesti kirjastojen säästöt purevat juuri sen tapaisiin paikkoihin. Ja punavuoren suloinen kellarikirjastokin lakkautettiin.

Presidentin vaalitilanne näyttää absurdilta: keskustasta on yht'äkkiä tullut natopuolue ja keskustan naisministerit tienaa niin rutkasti että naisten tasa-arvoisesti palkkauksesta ei tarvitse puhua. Siis Nainen presidentiksi edelleen!

äänestä pukkia!

2005-12-14T11:01:00.000+02:00

Kävin Skotlannissa. Hioimme Glasgow'n arkkitehtuurikeskuksessa lasten ja nuorten arkkitehtuurikasvatukseen liittyviä teoreettisia ja eettisiä tavoitteita. Hyvä tapaaminen, saimme paljon aikaiseksi.

Oheinen kuva on otettu yhden arkkitehtuuritoimiston ikkunasta, josta näkyi koko kaupunki - jouluvalot aukion kattona, hmm. Perinteiset fantsuvalot toisella aukiolla olivat ystävämme Wilman käsialaa - eivätkä ne jättäneet ketään kylmäksi. Wilman poika Daniel on iässä, jossa tajuaa jo ettei joulupukki voi elää ikuisesti, miten hän siis on aina ollut olemassa. D. tuli siihen tulokseen, että pukki valitaan vaaleilla ja nähtyään ystäväni Simon kuvan, päätti sitten äänestää tätä. Danielin joululahjalista, jonka sitten lupasin toimittaa sisälsi oikean tontun. Skotlantilaisilla on selvästi eri käsitys pukin apulaisista kuin meillä - heille ne ovat pikkuruisia ja näkymättömiä. Minä olen ajatellut Korvatunturin manipuloimina hyvinkin konkreettisiksi ja toimeliaiksi tyypeiksi.

Kävin seuraamassa Wilman taiteen opetusta yliopistolla ja Graigin arkkitehtuuriopiskelijoiden tutorointia toisella yo:lla. Se oli varsin konkreettista. Kun kyselin tietä arkkitehtuuriosastolle, minulle neuvottiin, että se on se rumin rakennus kampuksella, eikä siitä siten voi erehtyä. Yleinen ajatusmalli on siis sama kuin meilläkin.

Tutkin viikonloppuna jyväskyläläista asuntokauppaa lehdestä ja huomasin, että uudessa talossa Tapionkadun risteyksessä Harjua vastapäätä (kammottavin rakennustekele kaupungissa viimeisen vuoden aikana) samankokoinen asunto kuin Puistokadun tyylillä rakennetussa rivistössä maksoi uudessa talossa tuplasti. Käsittämätöntä, päinvastoinhan tuon hintapolitiikan pitäisi olla!

kylmääviä kokemuksia

2005-11-30T14:21:00.000+02:00

Päiväsini on upea kukka, eikä siinä ole mitään pelottavaa, mutta satuin testaan kameralla yhtä juttua - ja sain aikaiseksi oheisen kuvan - joka minusta on yhtä aikaa upea ja hyytävä. Sopii tähän ilmanalaan ja tunnelmaan. Olen viime aikoina harrastanut kulttuuria urakalla ja se kyllä näkyy rahapussin tyhjyydessä - mutta priorisointia on tehtävä.

Värimatka, otavan käännös veronica finleyn kirjasta on mainio (joitakin kirjoittajan "minämystisiä" kokemuksia huolimatta). Kirja soveltuu myös mainiosti tappoaseeksi: Join eilen aamukahvia ja katselin kuinka myyrä juosta jolkotteli ohitse. Lähdin sitä jäljestämään katsoakseni mistä se on löytänyt tien huusholliimme. Saunan lauteiden alle hävisi. Mutta oli niin peloton tai hölmö että tuli uudestaan esiin, yritin säikyttää sille sydärin - mutta ei. Onneksi paksu ja pehmytkantinen värikirja osui käteen ja vanhalla palloilijan onnenkantamoisella heitin myyrää päihin.

Olin Hesassa pari viikkoa, kiersin näyttelyitä: suosittelen Tommi Tojan veistoksia taidehallissa ja Larjoston näyttelyä amoksella. Tojan isopäiset pojat kolahtaa oudolla tavalla. Habitaren aikaan ne varastivat potin Jollaksen Revellin talon tapahtumassa - siis minun silmissäni. Ja Larjosto nyt vaan jaksaa olla niin rehellisen oloinen ilman mitään varsinaista valokuvauksen estetiikkaa.

Mitä isommaksi tulen, sen enemmän rakastan nykytanssia. Ismo dance -festari antoi alkusysäyksen ja sijoitin vielä alminsalin VS2- esitykseen - siihen, jota hesari haukkui pitkäksi. En ole samaa mieltä! Kun näin viikon päästä mietin, niin mehukkainta kyllä oli ratsuväki tai rykmentti (huom - mitä tanssiesitys tekee nimellä, kun sitä ei edes muista) -esityksen lavastuksen pelaaminen tanssin rytmin kanssa ja se hyytävä fiilis: Iho oli kananlihalla koko esityksen ajan. Tanssi, jos mikä taidemuoto on tilan taidetta - se tekee arkkitehtuurin niin näkyväksi tai pikemminkin luo sitä. AAAh, jospa olisin nuori - niin siinä olisi fantastinen työ - ja tutkimussarka. Muistan kun tuo yhteys aukeni minulle. Se tapahtui, kiitos Mirja Tukiaisen ja hänen yhteyksiensä vuonna 1995. Tanssijat Jaana Turunen ja Jaap van Klevering lähtivät mukaan museon projektiin, vetivät nuorten työpajoja je tekivät esityksen Aalto -museon isoon saliin. Silloin tajusin arkkitehtuurista enemmän kuin koko 20-vuotisen urani aikani. Eikö ole ihme!

suomikulttuurin pahoinvointi

2005-11-09T16:37:00.000+02:00

Aloitan kuitenkin siitä hyvästä, mitä tänään aamulehdestä luin. Nimittäin on aamuja, jolloin liikutun helposti (se taas luultavasti johtuu huonosti nukutusta yöstä).
Tänään liikutti kaksi juttua: suomalaiset nuoret naiset, jotka tekevät lustwear -nimisiä vaatteita. Että jaksavatkin yrittää ja luoda kaunista ja innovatiivistä muotia maassa, jossa ei potentiaalisia ostajia juurikaan ole. Ja hakevat vielä maailmanlaajuisia patentteja - jossain on täytynyt muotoilukoulutuksen onnistua - jossain on joku innostava opettaja, joka osaa luoda uskoa tulevaan.

Toinen liikutusen aihe olikin kuva, Rafael Wardin valoisa pastellimaalaus. Joku vaatii omenan päivässä pysyäkseen terveenä, mutta yhdyn kyllä niihin tutkijoihin, joiden mielestä taide pitää ihmisen terveenä. Pakko lähteä taas Helsinkiin...

Kaikkinensa kulttuuri näyttää keskittyvän pääkaupunkiseudulle. Tarkoitan tällä sitä, että kun kulttuuri suomalaisissa kaupungeissa ajetaan ahtaalle, niin etelä- Suomessa sitä on sen verran enemmän, ettei se kokonaan pääse katoamaan. Sen sijaan täällä Jyväskylän korkeudella tilanne on tosi heikko. Muutama esitys/konsertti/näyttely ns. taidelaitoksissa per vuosi. Ja niistäkin voi nauttia vain jos saa palkkaa ja sitäkin pitäisi kertyä enemmän kuin minimitoimeentulon verran.

Menin museoon duuniin 80-luvun puolivälissä - tuolloin päiviteltiin sitä, miten psykiatrien palkat pyyhälsivät ohi. Minulla on akateeminen loppututkinto ja pari ylimääräistä tutkintoa, olen ollut kiinnostunut kehittämään itseäni, mutta se ei ikälisineen paljon paina. Vielä kolme vuotta sitten museolehtorin palkka oli suomalaisen keskituntiansion verran - nyt tuo keskituntiansio on jo mennyt muutamalla satasella ohi.

Kulttuurin eteen työtä tekevällä potentiaalisella kuluttajalla ei ole varaa siis harrastaa kulttuuria. Miten se on mahdollista? Ei rahan määrä ole Suomesta mihinkään vähentynyt. Joka viides jyväskyläläinen vastaantuleva on työtön (tosin mieheni mukaan jokainen päivällä vauvaa työntävä mies on jääkiekkoilija). Matikka kertoo, että jonkun on vastaavasti tienattava rutosti. Ja niinhän lehdet ovat viime päivinä kertoneet - kerranneet rikkauksien määrää. Surkeata on tuo kasautumisen vääristymä. Kapitalistisen talousjärjestelmän apinointi ei Suomen kohdalla ole toiminut. Ei meidän rikkaat toimi samoin kuin vanhoissa kapitalismijärjestelmissä eli korvaa valtiota tai kuntaa kulttuurin rahoittajina.

Julkinen suomitietous kertoo valtavasta hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä, mutta suomi-ihminen näyttää huostaanotto- ja pahoinvointitilastoissa olevan tosi heikoilla. Ilmeisesti suomalainen yhteiskunta nyt kertakaikkiaan asettaa rahan vallan ihmisen edelle. Puhutaan säästämisestä ja sen tarpeesta, vaikka pitäisi puhua valinnoista. Kun raha ennen meni julkisiin palveluihin, niin nyt sitä menee paisuvaan hallintoon tai sitten virkamies arvostaa itsensä yli muiden. Ei Jyväskylän kokoinen kaupunki tarvitse niin paljon väliportaan hallintoa, eikä niin hienoja ja kalliita päättäjiä - mitä virkaa on lautakunnilla, jos hyvää palkkaa nauttivat virkamiehet päättävät miten asioita pitää hoitaa? Henna Virkkusen kirjoitus todella järkytti tämän pienen mieltä.

Kuka uskoo enää järjestelmään - joku vetää välistä, mutta mihin tarkotukseen. Tuhkatakseen itsensä itsetienatussa rahassa - tai taatakseen sille ainokaiselleen superkoulutus ja superharrastukset. Oliko se itsekkyys kuolemansynti?

lumi, lunta, lumessa!

2005-10-24T17:00:00.000+03:00

Harmaalta vaikuttava viikonloppu kattoikin yllättävästi kaikki värit. Koiran vainulla tajusin käyttää perjantain ja lauantain pihatöihin. Pihamme isot sembrat pudottivat tänä vuonna kullankeltaisen maton kaikkialle. En ole intomielinen haravoija, mutta em. eivät maadu. Niitä haravoidessa löytyi edellisvuotinen siilinpesä ja sieltä ontoksi kuivunut siili. Seuraavana oli vuorossa erilaisten kellariin siirrettävien mukuloiden ja sipuleiden vuoro. Daaliat, joiden kukkiminen loppui kesken alkuviikon pakkasyön vuoksi, mukulat olivat paisuneet ja lisääntyneet enemmän kuin koskaan: ensi vuonna on siis raivattava isompi penkki. Ruostekukka pääsi sisälle, ei vielä kellariin ja Tuoksumiekan sipulit kuivaukseen. Piha ei kuitenkaan meinaa luovuttaa - vielä löytyy kukkijoita: orvokit, hanhikit, tähtisilmät, vihmat ja krassit ja kaikki ne jonkinlaisen harmaan kuulauden kyllästämiä, kohta....

Vietimme lauantai-iltaa Kypärämäessa ja tsekkiläisten juomien vuoksi ilta venyi yön puolelle. Lunta alkoi tulla ja hemmetti miten oli lapsellisen ihana tunne. Pakko oli napata kamera ja ikuistaa se. Vaikka maa oli lämmin, oli lumi velä aamullakin maassa. Edellisen päivän harmaa oli vaihtunut valkoisen terästämiin vihreisiin, ruskeisiin ja keltaisiin. Kypärämäessä nähtiin jo ensimmäinen lumilinnakin - se kyllä oli vaatinut jo sitkeyttä! Vaikka on jäätävän kylmää, tai siis ainakin tuntuu siltä, niin ei tunnu missään. Kynttilät ja takkatuli häivyttää koleuden. Hiiretkin on sen huomanneet ja pyrkivät sisälle, mutta kun ei millään haluais jakaa kämppää niiden kanssa. Onko sitä itsekäs?

By the way, Jyväskylä on julkassut taviksille tarkoitetun asemakaavaoppaan. En ole sitä vielä nähnyt että vois kommentoida, mutta itse teko 10p.

kelluminen tuntuu hyvältä

2005-10-19T12:18:00.000+03:00

Olin viipurissa juhlimassa Alvar Aallon kirjaston 70 vuotta. Juhlan kunniaksi oli saatu korjattua lasten osaston sisäänkäynti - juhlakin oli täynnä lasten esityksiä. Tapa tehdä se oli niin toinen kuin meillä: Lasten esitykset olivat niin viattomia, vaikka he tekivät sen aikuisella ammattitaidolla. Meillä vastaavissa esityksissä viattomuus ei saa näkyä.

Olen ollut nyt virkavapaalla puoli vuotta - kesä, niin suloinen kuin se olikin, meni lievässä ahdistuksessa. On todella vaikeata antaa itselleen lupa olla. Minäkin olen tehnyt hullun lailla töitä - siis paennut toimettomuutta - lomaakin tuli pidettyä vähemmän kuin vuosiin. Paljon työtä, mutta harrastepohjalta, rahaa ei tule juuri mistään. Valtava turhautuneisuuden tunne, kukaan ei tarvitse ammattitaitoani ja itsekin olen alkanut epäillä tokko sitä onkaan. Mitä merkitsee itsensä lisäkouluttaminen, jota olen aina pyrkinyt tekemään tai se, että ottaa työhönsä etäisyyttä? Olen ajatellut, että on hyväksi kyseenalaistaa vakiintuneita käytäntöja - epäillä ja ajatella uusiksi. Juuri nyt en tiedä - en tiedä. Hemmetti kun se tuntuukin hyvältä - ahdistus on poissa ja kellun mukavassa välitilassa.

Olin kuuntelemassa virtaa-klubilla keskustelua Levinasin filosofiasta ja kohtaamisesta. Kyse oli siis läsnäolosta kohtaamisen hetkellä, niin minä sen koin. Rajalla olon käsite kuitenkin sellaisena oli minulle liian mustavalkoinen. Tässä kelluvassa tilassa, jossa olen nyt, olo on kuin vesipisaran päällä - kohtaamisen hetkellä, ei tiedä minne päin jännite vie, itseen vai toiseen. Kysymys saattaa olla myös minän sisällä tietoisen ja alitajuisen välissä. tasapainoilua, fysiikkaa - lentoon lähdön fiiliksiä.

loppukesän viimeisiä

2005-10-04T14:21:00.000+03:00

Mitä tekee flunssanen likka, kun rapuaika on ohi ja kaikki herkut syöty? Värjää tietysti lankoja syysvillapaitaa varten!! Tuollainenkin unohdus - kesti 25 vuotta, että seisoi uudestaan väripadan ääressä. Veriseitikki on siis se väri, jota nyt haluan, siis samaa väriä kun rapu.

Lehdessä luki että suomi on taas niin kilpailukykyinen - siis suhteessa mihin?
Suomalainen ihminen voi yleisesti ottaen aika huonosti: se syö huonosti, se on masentunut, se tekee itsareita, se seisoo ruokajonoissa, sillä ei oo työtä, jos on - niin se on alipalkattu tai kiusattu. Jyväskylä aikoo hakea kulttuuripääkaupungiksi - onnea vaan. Ajatus on niin absurdi, ettei tiedä miten siihen pitäis suhtautua. Jos se on keino pelastaa tämän kaupungin taviksille kirjastot, musiikkitalo, tanssiteatteri ja taiteentekijöille elämän mahdollisuus, niin eihän siihen voi kun yhtyä. Mutta kuka uskoo tuota virkamieshanketta hetkellä jolloin kaupunki on pakotettu leikkaamaan menoja nimenomaan ao. asioista. Tahdon meininki tarttee esimerkkitekoja - kaupunki on lisännyt väliportaan hallintoa ja palkkamenoja. Tuntuu kuin maailma olisi sekaisin ja vanhat matikankirjat ihan pielessä.

Jotta pysyy järjissään ja jokseenkin positiivisena, on pakko löytää yksilöllisiä selviämiskeinoja. Tehdä sitä mikä antaa iloa ja yrittää olla lukematta lehdistä, kuinka kulttuuri ajaa itse itseänsä alas. Siis villapaidan tekoon!

Ja työaika kannattaa käyttää pelkästään hyviin tekoihin - eli jos arkkitehtuurikasvatuskiinnostaa, niin tule kuuntelemaan mitä kivaa on tehty lasten ja nuorten kanssa tällä saralla. http://www.alvaraalto.fi/events/playce2005/program.htm

jos piirrän, niin hengitän

2005-09-14T14:09:00.000+03:00

syksy tulossa ja sumua ilmassa. miten nopeasti kesä meni ja loma, jota ei oikeastaan ollut. panimme jo elokuun puolivälissä merkille, että pääkaupunkiseudulla pukeuduttiin jo poplareihin, kun itsellä oli vielä sandaalit. mutta nyt on syksyvaihde päällä itselläkin, siis ainakin erilainen työnteon vauhti ja mieli.
sain viimein maksetuksi kuvastomaksut sivulle ilmestyneestä rakennettu arki -materiaalista, joka on siitä syystä roikkunut - menivät ainakin museolta saadut kesälomarahat hyvään käyttöön. teimme raha-anomusta jälleen kerran uuteen opintokokonaisuuten ja siinä tuli jälleen kerran todettua, että vaikka suomi on syytänyt sisällöntuotantorahaa jo useamman vuoden eri tahoille, ei sitä näytä ainakaan visuaalisen kasvatuksen puolelle kertyneen - vaikka koko verkkotoiminta perustuu sille. en valita, olen ainakin yrittänyt kantaa korteni ja ammattitaitoni kekoon.
olin tänään koko aamupäivän piirtämässä mallia - ei voi sanoin kuvata miten mieli ja käsi yht'äkkiä monen vuoden tauon jälkeen alkoi toimia kimppaan. mutta olipa meillä mallikin fantastinen ja tila ja valo - kiitos valtio, että olet joskus rakennuttanut niin kauniita margariinitehtaita. harmi, ettei tuollaisia tiloja ole julkisessa käytössä. jos olisikin, ne olisi korjattu piloille, puleerattu henki pois mutta kuitenkin sitä väkisin tulee pohtineeksi, miksi tässä kaupungissa ei ole yhtään inspiroivaa näyttely-ja tapahtumapaikkaa (ei keski-suomen yläkerran pieni kaunis tila riitä kuin suupalaksi tämän kokoisen kaupungin tarpeille).

puutarha pelastaa

2005-07-07T17:18:00.000+03:00

kun väsyttää, uuvuttaa, keljuttaa tai muuten vaan ottaa päähän, niin puutarha pelastaa. turha edes toistaa vanhaa sananlaskua siitä mikä elämässä on tärkeää. piipahda puutarhaan - mikä on nupulla, kenen kukinta on ohi. jos erehtyy nyppimään, sitä huomaa yllättäen nyppineensä koko illan, muuttaneensa parin penkin paikkaa - sahanneensa muutaman oksan ja kääntäneensä kompostin. puutarha vie siis koko käden. mitä se tuo? unohduksen ja muistin - samanaikaisesti. maailman kaoottisuus ja lontoon pommi-iskut tuntuvat jonkun joutavan eläinlajin reviirikahnauksilta silloin kun isotähtiputkella istuu perhonen. ihminen kaiken lisäksi niin ruma ja huonostisuunniteltu - tarvitsee apuvälineitä; silmälaseja - että näkee; kenkiä, ettei jalat mene rikki; jatkuvaa hampaanvälien puunaamista, ettei purukalut tipu suusta. humanistina alan yhä enemmän toivoa, että ihminen ei olisi kaiken keskipiste. selvää on, että se osaa ajatella ja tuottaa kauneutta, mutta sellaisten asioiden arvostus on selvästi marginaalista. ei minulle riitä, että tiedostan.

vapaus - mutta mihin?

2005-05-29T21:16:00.000+03:00

Aloitin ns. palkattoman työloman - outo sanahirviö, ennen käytettiin nimitystä virkavapaa, vaikka virka olisikin toimi. Siis ei palkkaa - eikä lomaa, vaan pelkkää työtä...
Niin tai näin, vietin ensimmäisen kuukauden toteuttamalla pitkäaikaisen haaveni tutustua toscanaan. Onhan se ollut melkoinen häpeä, ettei taidehistorioitsija ole käynyt renessanssitaiteen syntysijoilla.
Ajattelin aluksi kirjoittaa blogiin matkapäiväkirjaa, mutta kun selvisi, että kuvien tuominen olisi vaatinut joka koneelta jota käytin erillisen ohjelman imuroinnin, päätin jättää asian sikseen.
Olen sen verran visuaalisesti painottunut ihminen, että ilman kuvaa olen lievästi kelluvassa tilassa. En siis kirjoittanut verkkoon mitään.

Kävelin. katsoin ja imin . Matka toteutui parhain päin, budjetti piti ja sattuma toi eteen mielenkiintoisia paikkoja ja ihmisiä. Kuvia kertyi noin 350 ja päiväkirjaa 120 sivua. Nyt on uupumus. Valtava. En tiedä kauanko kestää lepo, toipuminen ja kaiken uuden tiedon prosessointi niin, että sen voi soveltaa. Matkustamisessa mukavinta on matkalla olo: junassa tai bussissa istuminen, valmistatuminen uuteen paikkaan tai nähdyn kelaus, kävely, satunnaiset jutustelut ja uudet maut. Itse näkeminen ja kokeminen on kuin nauhoitusta ja vasta sen uudelleen läpikäyminen tekee sen nautittavaksi. Oivallus! syy- ja seuraus - vaikka vain tunnelman tarkka tajuaminen on parasta.

Nyt odotan enregian palautumista aloittaakseni jälleen arkipäivän. Mutta mikä vapaudessa odottaa?
Olisi niin yksinkertaista ohjelmoida itselleen allakka täyteen ja melkein jo sorruin siihen. Otin vaihtoehdon käyttöön saadakseni vapaamman aikataulun ja tehdäkseni sellaista, mikä motivoi ja innostaa minua uudistumaan - haastaa minut! Tiedän jo hiukan mitä se voi olla, mutta onko minulla aikaa siihen - juuri nyt on tärkeintä, että allakassa on paljon tyhjää.

kellarista

2005-03-27T11:34:00.000+03:00

Tyttäreni siivosi kellaria. Paikka on ollut täynnä lasten vanhoja leikkikaluja, levyjä, videoita: kamasto, missä tiivistyy monta muistoa. Löytyi sieltä omakin nukke, Tiina 43 v. - melkein jo pidin hautajaiset. Mutta nostalgia - ei, sentimentaalisuus - ei sekään, no jokin esti viime hetkellä heittämästä sitä jätesäkkiin. Mieheni ehdotti kiertoon laittoa... ei onnistu, kukaan tämän päivän lapsia ei huoli halkipäistä muovitokkua, jolla on reikä suussa ja jalkovälissä, yksi sormi poikki, eivätkä silmätkään aukea yhtäaikaa. Mutta silmissä oli edelleen magneettinen katse. En laittanut roskiin - puin sen ylle oman mummon tekemän vauvamyssyn minulle, vanhemmalle lapselle kutomani housut ja paidan, äitini toiselle lapselle kutomat myssyn ja takin ja nukelle itselleen tehdyt sukat. Siinä kerrostumat ja historia tiivissä 40 cm paketissa.

Jos ne olisivat nyt roskiksessa, tuskin surisin niiden menetystä - ne asiat ovat minussa muutenkin. Miksi sitten talletin? Luullakseni siksi, että tyttäreni oli siinä. Pukemalla, kertomalla ja säilyttämällä päivitin tunteeni ja tietoni hänelle - ja tunsin hetken aikaa lasteni vauvatuoksut.

Siksi kellarit ovat olemassa - siellä voi käydä päivittämässä kadonneet muistot. Jyväskylässä ilmestyi äskettäin keskustan rakennushistoriaa käsittelevä tutkimus. Se paljasti mm. sen, etteivät keskustassa asuneet voi juurikaan palauttaa mieliinsä lapsuutensa leikkipaikkoja.
Kaikki tapahtuneet muutokset ovat syntyneet yhteiskunnan vaatimuksesta, välttämättömyydestä, oli tutkimuksen tulos. Kyllä, mutta miksi on tarvittu noin radikaalia kellarinsiivousta. Kymmenellä irrallisella talolla ei voi siirtää kokonaisen kaupungin tunnelmaa ja henkeä lapsenlapsille. Mutta ehkei ole tarviskaan, täällä asuu muualta tulleiden lapset ja täältälähteneet asuvat jossain toisaalla.
Juureton mesta on läpikulun paikka.

kuka ja mitä

2005-03-02T13:46:00.000+02:00

"aurinko paistaa kun perkele" on sitaatin sitaatti Aila Meriluodon omaelämänkerrallisesta kirjeestä, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Varsinainen lauseenpätkä on kirjeestä, jonka nuori sotilas lähettää karjalan kannakselta rakastetulleen juuri ennen kuolemaansa keväällä 1944. Tuossa lauseessa on jotain, mikä on minulla näytönsäästäjänä viehättänyt jo kolmisen vuotta: elämänmyönteisyyttä, anarkiaa, luonnonihailua ja pelkoa. Se on kertakaikkisesti moniselitteiseti miellyttävä.

Kuva sen sijaan on suhteellisen tuore - se on otettu Inarin rannassa uutena vuotena ilotulitusten alla 2003. Mukana oli ystävä, joka on nyt kuollut - sellainen ehdoton, rehellinen ja raju. Ihailin suuresti tuota väliaikaista katosta, joka taustalla näkyy. Transparentti, eikä kuitenkaan. Se pullotti tuulessa ja pakkasessa ja heijasti taivaalla räiskyviä värejä dempaten ne. Väliaikaisuus.